Elin keskiluokkaisessa perheessä, jossa kaikki oli suurin piirtein hyvin. Perheessämme syötiin säännöllisesti tavallista perusruokaa ja sitä oli tarjolla riittävästi. Kuitenkin, tunnistan suhteeni ruokaan olleen erikoinen niin kauan kuin pystyn muistamaan. Olen aina pitänyt makeasta hyvin paljon. Voisin sanoa, että olen suorastaan rakastanut kaikenlaisia makeita herkkuja. Muistan myös, että jo aika pienenä ryhdyin syömään niitä salaa. Söin salaa jäisiä pullia pakastimesta vanhempien ollessa poissa kotoa. Äiti leipoi ja pakastimessa oli usein monta pussia pullaa. Otin pullia eri pusseista, etten jäisi kiinni.
”Elin kaksoiselämää, josta vain harva tiesi. Inhosin itseäni, mutta en osannut lopettaa.”
Muistan jo lapsena laihduttaneeni. Murrosiän alkumetreillä aloin kompensoida runsaita herkkusyömisiä ensin liikunnalla ja laihduttamisella, ja heti kohta oksentamalla. Koko nuoruusiän kärsin vakavasta bulimiasta, jota yritin parhaani mukaan pitää salassa muilta. Aikuisiällä syömiskäyttäytymiseni aaltoili elämäntilanteeni mukaan. Kun asiat olivat hyvin, syömisen kanssa oli helpompaa. Kun tuli vastoinkäymisiä, putosin pahimmillaan vuosiksi pitkiin ahmintajaksoihin.
Kun kolmekymppisenä erosin ensimmäisestä aviomiehestäni, jouduin aika pian suoraan pohjalle syömisten kanssa. Olin aivan koukussa herkkuihin. Yritin sinnitellä päivän, kaksi, joskus viikon ilman. Päädyin kuitenkin aina ostamaan valtavia määriä herkkuja, jotka söin ja jotka myöhemmin oksensin. Tätä saatoin toistaa saman illan aikana useaan kertaan. Samaan aikaan olin töissä vastuullisissa esihenkilötehtävissä, kävin treffeillä ja baareissa, harrastin useita kertoja viikossa rankkaa liikuntaa ja tapasin ystäviäni. Elin kaksoiselämää, josta vain harva tiesi. Inhosin itseäni, mutta en osannut lopettaa. En vain pystynyt. Joka kerta vannoin, että tämä saa loppua. Silti huomasin palaavani uudelleen ja uudelleen syömisen pariin.
Olin käynyt pitkään psykodynaamisessa terapiassa. Kerran eräällä tapaamisella terapeuttini ehdotti, voisiko kohdallani olla kyse riippuvuudesta. ”En usko. Voin lopettaa, milloin haluan”, vastasin. Nämä sanat ulospäästettyäni tajusin, että kuulostan aivan addiktilta. Jäin pohtimaan asiaa. Kiinnitin huomiota, että ruuan lisäksi minulla on muitakin riippuvuuksia. Esimerkiksi alkoholinkäyttöni oli aina ollut hyvin humalahakuista ja miessuhteeni olivat kaikkea muuta kuin terveitä ja tasapainoisia. Huomasin, että minulla oli ikään kuin taipumus jäädä koukkuun mitä erilaisimpiin asioihin. Muutamaa kuukautta myöhemmin hakeuduin 12 askeleen vertaistukiryhmään. Ryhmä oli tarkoitettu ihmisille, jotka kokevat koukuttuneensa ruokaan ja syömiseen.
Tuo ryhmä muutti silloisen elämäni. Tapasin muita samassa tilanteessa olevia. Kuuntelin ja puhuin tavalla, jota en ollut ennen kokenut. Tapaamisten jälkeen sain mukaani puhelinnumeroita ja kehotuksia ottaa yhteyttä, jos siltä tuntuisi. Usein tuntui, mutta kynnys ottaa apua vastaan oli korkea.
Ryhmiin hakeutumisen jälkeen sinnittelin vielä puolitoista vuotta, ennen kuin koin oman pohjakokemukseni. Tarina ei ole kaunis, mutta kerron sen silti. Olin saanut edeltävien kuukausien aikana kokea poikkeuksellisen pitkiä hyviä jaksoja syömisen kanssa. Olin myös vähentänyt alkoholinkäyttöä ja voin paremmin. Kuitenkin, edelleen palasin säännöllisesti vanhoihin, tuttuihin tapoihini. Huomasin tosin, että kehoni kesti niitä aiempaa huonommin. Kerran todella intensiivisen ja rankan syömisputken jälkeen menin nukkumaan. Käytin toisinaan erilaisia laksatiiveja, ja tälläkin kertaa olin niitä ottanut. Yöllä heräsin valtavaan vessahätään. Vuoteeni sijaitsi parvella ja lähdin tulemaan sieltä alas mahdollisimman nopeasti. En kuitenkaan riittävän nopeasti. Yöllä kuunnellessani lakanapyykkiä pesevää pesukonettani mietin, että joko riittäisi. Seuraavana päivänä olin tehnyt päätökseni: En jaksa enää. Haluan apua. Haluan toipua.
Minulle silloin tämä tarkoitti totaalista ongelman myöntämistä. En hallitse syömistäni, se hallitsee minua. Tarvitsen apua, tarvitsen paljon apua. Olin huomannut, että tietynlaiset sokeri- ja rasvapitoiset herkut käynnistivät usein ahmintasessioni. En osannut syödä herkkuja kohtuudella. Päätin kokeilla olla ilman sokeripitoisia herkkuja yhden päivän ajan. Sitten seuraavan. Ja vielä seuraavan. Ja samalla suunnittelin päivän syömiset niin, että söisin mahdollisimman säännöllisesti. Suunnitelmaani kuului myös niin paljon perusruokaa kuin vain tarvitsisin, henkisesti tai fyysisesti.
Muistan erään käänteentekevän hetken, josta olen aikaisemminkin kirjoittanut. Olin tulossa terapiasessiostani ja erään vaikean teeman käsittelyn jälkeen olo oli kauhea. Menin ruokakauppaan ja lastasin koriin kaikki lempiherkkuni. Menin kassajonoon seisomaan. Katselin jonossa ostoskoriani ja yhtäkkiä koin voimakkaan halun valita toisin. En halua tätä, mietin. Tartuin heti tilanteeseen. Jätin korin jonoon (luonteelleni täysin ennenkuulumatonta) ja poistuin kiireen vilkkaa kaupasta. Kaupan ulkopuolella soitin yhteen vertaistuesta saamaani numeroon. Jännitti. Ei vastausta. Soitin seuraavaan. Ei vastausta. Soitin kolmanteen, ja sieltä vastattiin. Kerroin tilanteesta ja tunteistani. Kerroin, etten halua enää jatkaa syömällä tunteitani pois. Juttelimme pitkään. Muistan, kuinka kävelin kotiin, ja siellä tuli itku. Mutta siinä itkussa oli myös helpotusta ja toivoa. Aloin pikkuhiljaa uskoa, että voisin toipua. Kun uskalsin ottaa tukea vastaan, pystyin jättämään ahminnan.
Muutamia vuosia toipumispolulla kuljettuani, sain oivalluksen ja halun auttaa muita. Koska minua oli auttanut se, että ymmärsin kärsiväni riippuvuudesta, ehkä sama voi auttaa jotain toistakin. Pari vuotta myöhemmin starttasi Ruoka ja riippuvuus –hanke, joka tänä päivänä, kymmenen vuotta myöhemmin, toimii Ähky-hankkeena.
”Nykyisin annan itselleni erityisen paljon lempeyttä juuri niinä päivinä, jolloin en ole tyytyväinen toimintaani. Vaikka en aina pidä kaikista puolista itsestäni, suhtaudun asioihin myötätuntoisemmin. Ja sitä harjoittelen edelleen joka päivä lisää.”
Missä olen tänään ja miten voin syömisteni kanssa? Toipumismatkani ei ole ollut suoraviivainen. Vältin vuosia kaikkia sokeriherkkuja, mutta tänä päivänä ruokavaliossani ei ole niiden osalta rajoituksia. En voi kuitenkaan sanoa, että syömiseni olisi täysin vapaata tai haasteetonta. Mieltymykseni sokeri- ja rasvayhdistelmään on edelleen olemassa ja jos saisin päättää, ruokavalioni koostuisi pääasiassa niistä. Sellainen ruokavalio ei kuitenkaan saa minua voimaan hyvin, joten tasapainoilen sopivien herkkumäärien kanssa välillä paremmin, välillä huonommin. Kuitenkaan en koe, että ruoka pyörittäisi elämääni. Olen oppinut hyväksymään, että minulla on tietynlaisia taipumuksia ja pääsen helpommalla, kun hyväksyn ne ja niiden mahdollisesti aiheuttamat rajoitteet. Minulta on usein kysytty, pelkäänkö, että jonakin päivänä ruoka alkaa taas hallita elämääni. Elämäntilanteeni on nyt eri kuin vuosia sitten. Minä olen eri ihminen. Olen saanut vuosien aikana tutustua itseeni ja muihin ihmisiin, saanut paljon tietoa riippuvuuksista ja löytänyt työkaluja ja rutiineja, joista saan apua. Osaan rauhoittaa ajoittain levottoman mieleni ja hermostoni, sekä hakea ja vastaanottaa apua. Elämäni ei ole täydellistä, mutta siinä missä ennen koin, että ongelmani estivät minua elämästä, koen nyt eläväni omannäköistä elämää. Huomioni on kääntynyt omasta itsestäni enemmän ulospäin muihin, mikä tuo paljon merkityksellisyyttä ja mielihyvää. Aiemmin palkitsin itseni hyvistä päivistä ja valinnoista. Nykyisin annan itselleni erityisen paljon lempeyttä juuri niinä päivinä, jolloin en ole tyytyväinen toimintaani. Vaikka en aina pidä kaikista puolista itsestäni, suhtaudun asioihin myötätuntoisemmin. Ja sitä harjoittelen edelleen joka päivä lisää.
Sanna Runsala
Toimiva ry:n toiminnanjohtaja
